Vertauskuva on meille kaikille Raamatusta tuttu kertomisen tapa. Jeesuksen seitsemän lausetta: minä olen elämän leipä, maailman valo, lampaiden portti, hyvä paimen, ylösnousemus ja elämä, tie totuus ja elämä, tosi viinipuu ovat kaikki evankeliumien keskeistä kuvastoa. Kylväjävertaus on pitemmän kertomuksen muotoinen ja tarjoaa lähtökohdan eri selityksille.
Klassisesti paraabeli, vertaus, faabeli ja allegoria lähenevät toisiaan. Paraabelinen vertauskertomus on ikivanha kansanrunoudessa, idän kirjallisuudessa ja antiikin retoriikassa rikkaana elänyt kertomisen muoto. Se on dialogiin kuuluva, lyhytmuotoinen kuvaannollinen argumentointiväline. Opetuksellisuus on paraabelissa keskeistä. Vasta vertauksesta vedettävä johtopäätös tai tulema tekee tarinasta paraabelin. Paraabeli on läpinäkyvä, päämäärästään tietoinen vertaus, joka edetessään tekee merkitystään kohta kohdalta selvemmäksi joko suoraan tai elliptisesti läheten toisaalta myyttiä ja sen rikkautta, toisaalta taipuen kohti historiasidonnaisen allegorian arkipäiväisyyttä. Klassisen paraabelin ehtoina ovat takeet maailman pysyvyydestä ja henkisestä järjestyksestä. Päämäärätietoisuus ja opetuksellisuus ovat ne perinteisen paraabelin tunnukset, jotka modernissa paraabelissa radikaalisti muuttuvat (ks. Tuula Hökkä: Mullan kirjoitusta, auringon savua 1991 s. 234-35.).
1900-luvulla Bertolt Brecht elvytti ja uudisti opetusparaabelia kriittiselle materialismille rakentuvan vieraantumisteoriansa pohjalta tehdäkseen sanottavansa ymmärretyksi ja vaikuttavaksi. Modernistit löivät ’häpnadilla’. Franz Kafkan tarinoissa puolestaan on sellaista vertaus- ja kuvamaailmaa, jota taiteessa ei ole ennen ollut: ihmisen ja totuuden rikkomista enemmän kuin selittämistä. Moderni avoin, leijuva paraabeli avaa kriittisen näkymän inhimillisen ymmärtämisen ehtoihin ja rakenteisiin, etsintään, joka ei onnistu ilman vaivaa ja jolla ei yleensä ole loppua. Oikean ja väärän välille jää merkitysvapaa, tyhjä tila, ajatuksen avaruus. Merkitystä etsitään ja toivotaan samalla kun se kielletään (emt s. 236.). Rilkelle jokainen enkeli oli kauhea, koska enkeli sanansaattajana tiesi kaiken. Ihmiselle sama ei onnistu.
Mutta kuinka kertomisen voi kääntää kuvataiteeksi. Onko mikä tahansa yksi tietty kuva vain pysähtynyt ja köyhtynyt ilmaisukeino, pelkkä katkelma, audiovisuaalisen liikkuvan kuvan ja äänen rinnalla. Vai onko asia päinvastoin. Onko kestoon sidottu taide hidas, hauras ja ohut, tajunnanvirtaa siinä missä kuva on tässä ja nyt, silmäräpäyksessä kaikki, oivalluksen paikka, mietiskelyn pesä tai kaihdin. Mutta millainen on sellainen kuva?
Nykyaikainen lasimaalaus käyttää graafisuutta, väriä sekä valon ja varjon, kimalluksen ja läikkeen alati muuttuvaa liikettä. Graafisuus syntyy lyijysommitelmasta, niistä eri levyisistä ja pituisista mustina näkyvistä viivoista, joilla eri lasit on liitetty toisiinsa. Viivat voivat yhtyä ääriviivoihin, mutta ne voivat välittää myös omaa erillistä sanomaa. Väri on lasin ominaisuus. Nykyään väri on lasin sisällä. Lasi on sininen, punainen tai kirjava, mutta värillisenäkin usein kirkas – ei samea, pintaheijastuksia välttelevä. Valo synnyttää lasimaalauksen. Useimmiten valo tulee lasin läpi. Valo voi myös heijastua tai taittua lasissa tai jäädä lasin sisään varjoksi tai kimallukseksi, joka lukemattomin muunnelmin toistaa taustansa valon, värin, liikkeen ja katselijan havaintojen rytmin. Nämä lasimaalauksen ilmaisukeinot voivat tukea yhtä kuvaa tai rakentaa erillisiä aspekteja, muunnelmia yhteisestä kertomuksesta.
Kuinka aihe/teema kerrotaan ja saako/voiko kuva kertoa? Modernismi hylkäsi musiikin ohjelmallisuuden romantiikkaan kuuluvana. Chagall ei pitänyt itseään kertovana maalarina. Oulun arkkitehtikoulun puhuvat talot vaikenivat. Saako teos viitata itsensä ulkopuolelle? – Uskon, että saa ja olen varma, että niin se joka tapauksessa tekee. Esittävän ja ei-esittävän välissä kasvaa monimuotoinen ymmärrettävä taide. Eeva-Liisa Mannerin säe: ”Yö, kirkas varjo, tuulen keinu, / eikä muuta.” on paljon puhuva kuva, joka hakee ja löytää tulkintansa.
Ensinnäkin lasimaalaus voi kertoa kuten sarjakuva. Suuret katedraalin ikkunat suorastaan houkuttelivat siihen. Sarjakuvallisuus synnyttää vakiintuneita kuvaohjelmia, kärsimystien kohtaukset järjestyvät pysäkeiksi. Kertominen jatkuu kuvasta toiseen havainnollisesti ja kronologisesti, kerronta on luettavaa, atribuutit ovat paikallaan. Elokuva toimii myös näin.
Toinen mahdollisuus on esittää koko kertomus pienessä tilassa, yhdessä kuvassa ikonin tapaan. Keskellä on pääaihe, ylhäällä ja oikealla jo tapahtuneet, vasemmalla ja alhaalla tulevat kohtaukset. Kertomuksen henkilöt esiintyvät samassa kuvassa eri kokoisina, useissa eri tehtävissä ja koko kertomus on yhdellä silmäyksellä haltuunotettavissa. Kuvan osia voi lukea eestaas ja rinnastaa/kokea yhtäaikaa. Ennustukset, mennyt ja tuleva on läsnä vaikuttamassa nykyhetkeen.
Kolmanneksi kerronta voidaan koota aspekteista, saman kuvan tai symbolin muunnelmien käsittelystä ja kehittelystä. Aspektein kertominen vaatii monimerkityksisyyksien lukemista ja oivaltamista. Aspektit voivat yhdessä muodostaa kokonaisen kuvan tai jäädä avoimiksi, ristiriitaisiksi, yhtä kaikki tosiksi — tai ornamentiksi.
Neljänneksi yhtäaikainen esittäminen ja aspekteinnäkeminen voidaan yhdistää. Kuva kootaan silloin eri kertomuksista. Tyypillisesti se ei toista mitään tunnettua kohtausta. Se on kohtaus itse. Keskeistä on eri kuvia yhdistävä teema, yhteinen kysyminen, ei vastaaminen. Kuvan tulkinnat vaihtelevat ja kuva puhuttelee eri ihmisiä kullekin läheisin viestein. Näkemyksellisyys painottuu ja kuvaamaton tulee näkyväksi. Kokeminen edellyttää herkkyyttä ja jatkuvaa valmiutta muuttaa ja tarkentaa hyväksyttyä, kykyä uudistua.
Lupaus ja Kaipaus
Yli-Iin kirkko, Yli-Ii 1995
Yli-Iin kirkon alttaritaulun yläpuolella on Pyhän kolminaisuuden symboli – kolmio kultaisin sätein. Lasimaalaukset Lupaus ja Kaipaus on suunniteltu siten, että ne yhdessä ristiinnaulittua esittävän alttari_taulun kanssa (Aukusti Koivisto 1933) viittaavat Pyhään Kolminaisuuteen. Pohjoisseinällä saarnatuolin takana on Lupaus. Siinä Luoja puhuu ihmiselle. Luoja lupaa. Herra antaa lupauksen Nooalle, uudistaa sen Abrahamille, sitten Jaakobille ja osoittaa siunauksensa samalla meille kaikille. ”Niin kauan kuin maa pysyy, ei lakkaa kylvö eikä korjuu, ei vilu eikä helle, ei kesä eikä talvi, ei päivä eikä yö.” Kuvassa lupauksen taustana on yli-iiläinen maisema, sen historia, ihmisen työ; siinä on, jos halutaan, joki, kosket, törmien pellot ja asutus, pääskyset, hillat, peurat tai porot, kaikki vuodenajat ja maisema, jonka yllä lupauksen sateenkaari yhä kaartuu, jonka vesiin ja maihin se heijastuu. Siinä on taivaan vahvuudet ja syvyys joka huutaa syvyydelle.
Eteläseinällä urkujen takana on Kaipaus. Sen lähtökohta on psalmeissa 42 ja 43 sekä tutuissa vanhoissa virsissä 348, 353 ja 357. Lasimaalaukset käyvät vuoropuhelua keskenään. Kaipauksessa ihminen puhuu Jumalalle rukouksen tai virren sanoin: “Yössä laulan auttajalle, elämäni Jumalalle. Miksi huokaat, sielu kurja, miksi olet levoton?” Kuvassa esiintyvän seurakuntalaivan ekumeeninen laulava miehistö viittaa seurakunnan lähetystyön pitkään perinteeseen. Alkuperäiseen toimeksiantoon sisältynyt toivomus, virren 348 peura-aihe, on tässä suurennettu ja läpivalaistu, se on lähteen luokse halajava, nuolten alla pelkäävä peura, se on janoavan, ahdistetun ehkä haavoitetun mielen kuva. Kaipauksen meissä herättää Pyhä Henki. Lasimaalauksen kompositiota puolestaan jäsentää sätein Pyhän Hengen seitsemän lahjaa Herran henki, viisaus ja ymmärrys, taito ja voima, totuus ja Herran pelko ikään kuin vastauksena kaipaukseen ja rukoukseen. Ja tätä tapahtumaa, kaipausta ja siihen saatavaa vastausta, kuvaan psalmin ja virren kuvin.
Jaakobin uni
Jäälin seurakuntakoti, Kiiminki 1999
Tämä lasimaalaus kertoo kootusti enkeleistä ja Jaakobin unesta. Kuvassa päällekäistyvät vanhan testamentin ennustukset ja uuden testamentin evankeliumi; kohtaukset, joissa enkeleillä on erityisen tärkeä osuus. Uni viittaa ennustukseen neitsyt Mariasta. Enkeleiden tunnusmerkkejä ovat siivet, sandaalit, matkasauva, kiharat hiukset ja otsanauha, jolla ne on sidottu – kaikki tuntomerkkjä, jotka viittavat enkelin tehtävään Jumalan sanansaattajana, viestin tuojana, yhteyden rakentajana ja ihmisen suojelijana. Jaakobin unessa Jumalan enkelit kulkivat ylös ja alas maasta taivaaseen ulottuvia portaita – mutta miksi enkelit näin tekivät, mitä viestiä saattoivat? Uni jää avoimeksi.
Raamattu tuntee enkeleistä kolme nimeltä. Kuvaan heitä tässä. Enkeli Gabriel, Jumalan sanansaattaja, ilmoittaa meille suuren ilon Jeesuksen syntymästä: Betlehemin tähti johdattaa meidät ihmeellisen neuvonantajan syntymän äärelle. Enkeli Mikael, rohkea taistelija, todistaa pääsiäisen tapahtumista: Kristus on ylösnoussut, hauta on tyhjä, kuolema voitettu. Enkeli Rafael, suojelusenkeli siunaa meitä elämänmatkalle; vapauteen, johon Kristus meidät vapautti. Kuvan yläreunassa taivas on auki niinkuin se oli Jaakobin unessa; jouluyönä, helluntaina ja viimeisenä päivänä Ihmisen pojan palatessa. Taivaan korkeudessa pienten enkelten kuoro ylistää Jumalaa: Jumalan on kunnia korkeuksissa, / maan päällä rauha / ihmisillä, joita hän rakastaa.
Kolmen enkelin teema toistuu taiteessa eri versioin. Tunnetuimpia varhaisen uskonnollisen taiteen paljon seurattuja enkelikuvia on Andrei Rublevin Kolminaisuus 1400-luvun alusta, jossa kolme enkeliä on asettunut aterialle pöydän ympärille. Kohtaus pohjaa kertomukseen Abrahamin vieraanvaraisuudesta. Enkelit ovat seurakuntakodissa vieraileville lapsille tuttuja ja turvallisia, enkelten ylläpitämä yhteys meille kaikille uudistumisemme ja jaksamisemme voima. Näissä näkymättömän näkyviä portaita kulkevissa enkeleissä Jäälin seurakuntakodissa halutaan iloita lapsen syntymästä, osoittaa kunnioitusta lapsen uskoa kohtaan, lohduttaa kuoleman kohdatessa, rohkaista kilvoituksissa ja ylistää Jumalaa elämän lahjasta.
Silmuja – oodi √2:lle 2004
Ylioppilastutkintolautakunta, Helsinki 2003
Graafinen lyijysommitelma on tässä työssä päällisin puolin katsottuna yksinkertainen; samankokoisia ruutuja, jotka jaetaan eri levyisiksi siivuiksi tai kaistoiksi ruudun sivun tai sen halkaisijan suunnassa. Tarkemmin katsottuna viivoista muodostuu verkosto, jossa grafiikka jatkuu ruudusta toiseen tai sitten se ei jatku. Ja siinä voi nähdä merkityksiä. Lasikaistat voisivat olla sattumanvaraisia, mutta tässä työssä kaistojen leveys muodostuu √2:den kerrannaisista: 15, 22, 31 ja 42 mm. Ne suurenevat tai pienenevät sen mukaan, missä kulmassa viiva kohtaa tai jättää neliön reunan. Kaikki monimuotoiset variaatiot syntyvät tästä yksinkertaisesta matemaattisesta formulasta niinkuin elämän monimuotoisuus muutamasta DNA:n aminohaposta. Siksi oodi √2:lle. Verkon jatkuvuudesta tai epäjatkuvuudesta tulee yksi ilmaisukeino: vasemmalla enemmän syli tai pesä, oikealla lentoon lähettäminen.
Väri on olennaista sulattamalla tehdyissä silmuissa tai nupuissa. Silmut kasvavat ja niitä koulitaan. Valkoinen ja vihreä toistuvat lukusuunnassa sekä alussa että lopussa, mutta vaihtavat paikkaa. Välille mahtuu hektistä oranssia, ruusun punaa ja toukokuun lunta, haaveen sineä ja tummaa viiniä ja kirkasta, niin kirkasta, aina kirkasta alusta loppuun. Silmun tai nupun muoto säilyy. Koko kesto silmulla olemista, sitä hetkeä juuri ennen kuin kaikki on valmista, hetki täynnä odotusta, toivetta ja uusia haasteita, vaikka ympäristö, aika alati vaihtuu.
Valo sytyttää ja herkistää lasimaalauksen; kirkkaan päivän kimalluksesta sadepäivän tasaiseen valoon ja harmauteen ja hetkessä iltahämärän punerrukseen. Silmut on sulatettu lisseiksi, jotka keräävät valon sisäänsä, kimaltelevat päivän paisteessa ja heijastavat omaa kuvaansa. Kirkkailla silmuilla on Januksen kasvot, päivällä mustat, yöllä valkoiset ääriviivat. Pimeys sammuttaa värit ja lasiin jää jäljelle opaalin heijastukset: yöllä ruusut muuttuvat yöperhosen siivenlyönniksi tai – koiperhosen.
Maailma muuttuu koko ajan. Yksikään havainto ei ole pysyvä: musta, valkoinen tai kirkas. Ilmiö on ymmärettävissä vain kontekstistaan käsin, siitä ympäristöstä mihin se liittyy ja tosi vain kokemisen hetken. Sen jälkeen kaikki alkaa elää muistin varassa, mielen hahmotuksissa ja kielen tulkinnoissa vertauskuvien kautta. Kuvaa ja vertausta lähemmäsi kohdettaan ihminen ei pääse. Oivallus on esteettisen elämyksen lähde, vertauskuvan kiehtovuus sen innoittaja.
Veijo Muroke
lasitaiteilija ja arkkitehti
esitelmä Kristillisen taideseuran vuosijuhlassa 13.3.2005
Ars Magna 2006 ja 2007