Eurooppalainen ja suomalainen lasimaalaus 1900-luvun lopulla
Vertauksin kertominen ja mielikuvin lukeminen tarjoaa esteettiselle ja uskonnolliselle kokemukselle elämän ja hengityksen. Siinäkin, mikä ei esitä, näemme. Puhutteleva kuva kiehtoo ajatusta yhä uudestaan kieleksi, joka ei kohdettaan tavoita.
Useimmat lasimaalaukset Suomessa on tehty sakraalitiloihin. Luterilaisessa kirkossa ei ole omaa yhtenäistä kuvaohjelmaa tai -teologiaa toisin kuin ortodokseilla, joilla on ikoneissa pitkään vaalittu kuvaperinne. Luterilaisuuteen kuuluu, että sanaa ja kuvaa pidetään yhdenvertaisina uskon salaisuuksien kuvaamisessa. Kuva ja sana toimivat myös samojen ajallisten ehtojen mukaisesti: molemmat vanhenevat, muuttuvat sovinnaisuudeksi. Perinteiden vaalimisen ja jatkuvan uudistumisen välinen kamppailu leimaa monin tavoin sodan jälkeisen kirkkotaiteen ja lasimaalauksen kehitystä. Sana ja kuva halutaan pitää elävinä, ilmaisu koskettavana.
Lasimaalaus modernisoituu Euroopassa
Arts & Crafts -liike ja jugend elvyttivät lasimaalausta; ekspressionistinen ilmaisu, De Stijl-ryhmän neoplastisismi ja Bauhaus uudistivat lasimaalauksen. Polveilevassa kehityksessä korostuivat vuoroin lasimaalauksen eri ilmaisukeinot: lasimateriaali, väri, ääriviiva, lyijysommitelma, kuva, esittävyys, abstraktio tai valo ja lasimaalauksen arkkitehtuurille tarjoamat efektit.
Varhaisista lasimaalauksen uudistajista Johan Thorn Prikker (1868-1932) ammensi sekä ekspressionistisestä figuratiivisesta kuvasta että abstraktista tyylistä. Varhaistuotannossaan hän korosti esittävän kuvan graafisuutta dynaamisella ääriviivoja noudattavalla ja kertaavalla lyijytyksellä, jota tehostivat kirkkaiden värilasien mustat varjostukset (Michaelsfenster, 1912, Hl. Dreikönige, Neuss). 20-luvulla Thorn Prikker toteutti vauhdikkaita geometrisiä jazzvaikutteisia abstraktioita ja viimeisinä töinään tutki värin olemusta ja intensiteettiä keskittyneesti muutoin hyvin pelkistyneissä sommitelmissa. Thorn Prikker opetti lähes 30 vuotta Saksan keskeisissä taideakatemioissa, sai paljon lahjakkaita oppilaita ja seuraajia. Heihin kuuluvat Heinrich Campendonk, Josef Albers, Anton Wendling ja Georg Meistermann.
Adolf Hölzel (1853-1934) kehitti 1910-luvulla Stuttgartissa oman struktuuri- ja väriteorian, jota voi pitää Bauhaus-koulun vastaavien teorioiden edeltäjänä. Bauhausissa (1919-1933) keskityttiin uusien rakennusmateriaalien, lasin teräksen ja betonin muotoilun tutkimiseen tavoitteena nähdä ja kokea rakennus kokonaistaideteoksena. De Stijl-ryhmän neoplastisismi toimi merkittävänä uuden muotoilun innoittajana mm. Josef Albersilla ja Theo van Doesburgilla. Josef Albers (1888-1976) muistetaan värien vuorovaikutusta ja näkemistä koskevista tutkimuksista. Albers teki 1925 ensimmäiset lyijykiskottomat lasityöt, joissa värit paljastetaan hiekkapuhaltamalla kerroslasia. Johannes Itten johti Bauhausin lasilinjaa vuodesta 1921 ja kokosi modernismin väriteoriat. Anton Wendling (1891-1965) kehitti 30-luvulla lyijysommitelmasta sarjallisen ornamentin, jonka Wilhelm Buschulte (1923-) pelkisti pitsimäiseksi tyyliksi käyttämällä ikkunoissa ainostaan pieniä kirkkaita värittömiä lasinpaloja. Vuosisadan alkupuolen kehitystyön pohjalta lasimaalauksen tekniikka monipuolistui ja perinteisen lasin maalaamisen rinnalle yleistyi lukuisia uusia ilmaisukeinoja kuten silkkipaino, valotus, etsaus, hionta, sulatus, hiekkapuhallus, liimaus ja suurten pintojen käsittelyyn soveltuva ruiskumaalaus.
Elinvoimainen, moderni lasimaalaus murtautui esille laajassa mitassa vasta toisen maailmansodan jälkeen. Ranskassa modernin lasimaalauksen aloittivat tunnustetut maalarit Georges Rouault (1871-1958), Henri Matisse (1869-1954), Marc Chagall (1887-1985) sekä arkkitehti Le Corbusier (1887-1965). Georges Rouault’n lasimaalaukset ovat ekpressiivisen pelkistettyjä vahvoin ääriviivoin, tummin varjoin. (Notre-Dame de Toute Grace, Platteau d’Assy 1939 ja 1946-50). Henri Matissen koristeelliset värikkäät lasimaalaukset ja värittömät seinäpiirustukset kohtaavat Vencen kappelissa (Notre-Dame du Rosaire, Vence 1947-51). Marc Chagallin lasimaalausten kertova luonnosteleva piirustus vapautti lasimaalausten esittävän kuvan (La cathédrale de Metz, 1959-70). Le Corbusierin suunnittelemasta kirkosta (Notre-Dame du Haut, Ronchamp 1950-55) tuli ekspressionistisen modernin arkkitehtuurin ikoni. Kirkon eteläseinän 26 ikkunaa ovat ulkoa pienet, mutta sisäpuolella ikkunanpielet laajenevat suuriksi syviksi aukoiksi. Neoplastisismin henkeen jaotelluissa lasimaalauksissa toistuvat perusvärit kirkkaan lasin ohella sekä Marian rukoukseen pohjaavat yksinkertaisesti piirretyt tähdet, pilvet, kukat ja kuu. Lasimaalausten ikkunapielten valkoiseen muuripintaan heittämien värillisten heijastusten lisäksi muita koristeita kirkossa ei juuri ole.
Saksassa Georg Meistermannin (1911-1990) laaja tuotanto käsittää yli tuhat lasimaalausta sekä kokonaan abstrakteja että usein osittain esittävää ‘suggestiivista realismia’ (Neljä apokalyptistä ratsastajaa, 1954, Alten Rathaus, Wittlich; Noan arkki, 1965, St. Marien-Kirche, Köln-Kalk). Johannes Schreiter (1930-) toteutti 60-luvulla ensimmäisen kokonaan ei-esittävän kappelin kuorin lasituksen, jossa lyijysommitelma kuvaa autonomista käsinpiirrettyä viivaa (Kapellen des Exerzitienhauses Johannesbund, Leutesdorf 1965-66) ja kehitti siitä myöhemmin kalligrafisen tyylin, joka tuo mieleen itä-aasialaisen tussipiirustuksen. Kunnianosoituksena Bibliotheca Palatinalle Schreiter kuvasi toteuttamatta jääneessä 12 ikkunan sarjassa tieteitä: musiikkia, biologiaa, tietotekniikkaa, taloutta kunkin tieteenalan ajankohtaisin motiivein, joita olivat John Cagen graafinen partituuri, dna-malli, reikäkortti, pörssilista, ekg-käyrä (Heiliggeist-Kirche, Heidelberg 1977). Ludwig Schaffrath (1924-) kehitti profaanin lasimaalaustyylin, joka pohjasi geometriaan, viivarytmiin ja säännöllisiksi ryhmiksi koottuihin linsseihin. Schaffrathin luoma abstrakti ilmaisu laajensi lasimaalausten käyttöä julkisessa rakentamisessa. Ei-esittävän autonomisen maalauksen aika synnytti 60-luvulla useita persoonallisia lasitaiteilijoita kuten Wilhelm Buschulte, Maria Katzgrau, Joachim Klos ja Hubert Spierling.
Hans Gottfried von Stockhausenin (1920-) pitkä ura heijastaa monin tavoin lasimaalauksessa tapahtunutta kehitystä. Varhaiset kuva kuvalta kertovat perinteiset lasimaalaukset muuttuvat 50-luvun lopulla teologisia käsitteitä kuvaaviksi sommitelmiksi, jotka kuvaavat kastetta, kärsimystä, laupeutta, kirkkoa. ‘Vapaan lasikuvan’ aika alkaa 1964, tutustuminen arabialaiseen kulttuuriin tuo 70-luvulla väripintojen koristeluun käsinkirjoitetun tekstin. 80-luvulla esittävä kuva palaa uudessa muodossa, lasimaalausten aiheet laajenevat ja hakevat kosketuspintaa yhteiskuntaan ja historiaan (Israelfenster, Ulmer Münster 1986). Peter Valentin Feuerstein (1917-1999) nostaa Lupauksen ikkunassa lasimaalauksen aiheeksi luonnontieteen ja uskon suhteen (Fenster der Verheißung, 1985, Ulmer Münster). Hermann Gottfried (1929-) yhdistää lasimaalauksissaan taitavasti vauhdikkain viivoin piirretyn esittävän kuvan ja kevyesti piirretyt abstraktit ornamenttikentät ehjiksi, rauhallisiksi sommitelmiksi, joissa esittävä ja abstrakti tukevat toisiaan.
Uusi suomalainen lasimaalaus
Alvar Aalto muistetaan arkkitehtina, joka riisui rakennuksensa koristeista. Muotoilemalla huolellisesti rakennuksen yksityiskohdat arkkitehtuurin yksin tuli riittää rakennustaiteen sisällöksi. Vuoksenniskan kirkko 1957 edustaa meillä ehkä parhaiten ekspressiivistä plastisesti muotoiltua modernismia. Kirkossa ei ole alttaritaulua. Se on korvattu kolmella ristillä, joista heittyy varjo alttarin taustalle. Kirkon ainoa kuvataideteos on pääsisäänkäynnin yläpuolelle sijoitettu lasimaalaus, jossa on Kristus-monogrammi sinisellä pohjalla ja tyylitelty kirkas orjantappurakruunu punaisella pohjalla. Aalto suunnitteli lasimaalauksen myös Seinäjoen Lakeuden ristin kirkkoon. Aallolla lasimaalaus kuului moderniin arkkitehtuuriin. Se, että lasimaalauksen rooli jäi kuitenkin 50-luvun arkkitehtuurissa vähäiseksi, johtunee meillä lasimaalauksen vanhahtavasta ilmeestä, minkä ei katsottu sopivan moderneihin kirkkoihin. Espace-ryhmän taiteilijat kokivat arkkitehtien penseyden ongelmaksi ja ryhtyivät edistämään kuvataiteen ja arkkitehtuurin integraatiopyrkimyksiä.
Pääskylahden kirkon lasimaalaus Jeesus maan hedelmän siunaaja 1957 edustaa Antti Salmenlinnan myöhäistuotantoa ja lasimaalauksen uudistuminen näkyy värien pelkistymisenä keskiosan lähes kirkkaassa henkilösommitelmassa ja vapaamuotoista mandorlaa ympäröivänä värikkäänä abstraktina kehyksenä. Moderni suomalainen lasimaalaus syntyy kuitenkin vasta 50-luvulla virinneen konkreettisen taiteen ja 60-luvun informalismin myötä. Unto Pusa (1913-73) oli johtavia konkreettisen taiteen teoreetikkoja, toimi Vapaan Taidekoulun ja Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosaston opettajana ja toteutti useita figuratiivisia seinämaalauksia. Kastellin kirkkoon valmistui 1962 Unto Pusan nimetön lasimaalaus, konkreettinen abstrakti sommitelma. Hilkka Toivola (1909-2002) aloitti Lennart Segerstrålen oppilaana. Varhaisista esittävistä lasimaalauksista (Jeesus auttaa epäuskonsa vuoksi veteen vajoavaa Pietaria, 1953, Langinkosken kirkko) Hilkka Toivola siirtyi 70-luvulla abstraktiin ilmaisuun (Elämänpuu, 1972, Kannelmäen kirkko; Kyynelten portti, 1976, Tervolan seurakuntakeskus). Sekä Kastellin että Kannelmäen kirkon lasimaalaukset ovat kooltaan huomattavan suuria ja kiinteä osa uudisrakentamista, mikä osoittaa lasimaalauksen tulleen abstraktina hyväksytyksi osaksi arkkitehtuuria. Ne kaunistavat kirkkoa vaikkeivät julista. Monet kertovat kuitenkin näkevänsä Elämänpuun keskellä Josefin, Marian ja Jeesus-lapsen.
Oulun tuomiokirkon 200-vuotisjuhlaan 1977 saatiin lahjoituksena kolme lasimaalausta: Bruno Tuukkasen (1891-1979) Jeesuksen kärsimystie, Onni Ojan (1909-2004) Jeesus opettaa ja Lauri Ahlgrénin Pyhän Kolminaisuuden symbolit. Vaikka tekijät olivat tunnustettuja taiteilijoita ja kuvat perinteisen esittäviä, herättivät teokset ärtymystä värikkyydellään. Kirkon peruskorjauksen yhteydessä 1996-1997 Ahlgrénin lasimaalaus haluttiin poistaa, mutta lopulta siirrettiin vain kuorista pohjoisen puoleiseen sivulaivaan. Tilaajat ja tekijät eivät tuntuneet tietävän, mitä lasimaalauksilta halusivat.
Sibelius-akatemian lasimaalauskilpailulla 1991 haluttiin elvyttää Suomessa harvoin käytettyä lasimaalaustekniikkaa. Kilpailuun kutsuttiin Maria Hall, Heikki Kallio, Sakari Marila, Markku Salo ja Oiva Toikka. Kilpailun yleistaso ei vastannut odotuksia ja kilpailussa myönnettiin vain 3. palkinto Sakari Marilalle. Ehdotusta ei toteutettu eikä lasimaalauskilpailuja sen koommin järjestetty. Yhtenä syynä saattoi olla se, että kilpailuun kutsutut taiteilijat olivat kyllä lahjakkaita lasin muotoilijoita tai kuvataiteilijoita muttei varsinaisia lasimaalareita. Tänään tilanne olisi toinen.
Viime aikojen tuotteliaimpia lasimaalareita ovat Lauri Ahlgrén, Mary Jane Gregory ja Hannu Konola. Lauri Ahlgrén (1929-), Unto Pusan oppilas, oli taidemaalarina ja -graafikkona 60-luvun informalismin johtohahmo, mutta suunnitteli esittäviä lasimaalauksia. Hän opetti Tampereen Teknillisen korkeakoulun arkkitehtiosastolla 1974-1990. Ensimmäiset merkittävät lasimaalauksensa Lauri Ahlgrén suunnitteli Oulun tuomiokirkkoon 1977 ja Keravan kirkkoon 1980. Päätyönä voidaan pitää Savonlinnan Tuomiokirkon lasimaalausta Paratiisin neljä virtaa 1991. Muita ovat Asikkalan 1983, Kemin 1987, Kiukaisten 1989, Joutsenon 1990 ja Tikkakosken kirkkoon 1997 tehdyt työt. Ahlgrén kokoaa työnsä valittuun kristilliseen teemaan liittyvistä motiiveista ja symboleista ja muodostaa niistä sommitelman. Oulun Tuomiokirkossa kuvataan Pyhän Kolminaisuuden symbolit. Keravan kirkon juhlaovien kahden puolen esitetään Kristuksen kärsimyshistoriaan liittyvät symbolit katkenneiden orjantappuraköynnösten ympäröiminä. Ahlgrénin kuvakerronta johdattaa katsojan ajatuksia rukousnauhan tavoin mietiskelyyn. Taiteilija on myös korostanut pyrkimystään sovittaa työt osaksi rakennuksen arkkitehtonista kokonaisuutta.
Sakari Marila (1945-) tuo kuvan takaisin yhdistämällä kahdeksan liikuteltavan työn sarjassa abstraktin lasityön ja luonnosmaisen maalauksen (Karkelot, 1982, Valtioneuvoston paviljonki, Helsinki). Lasimaalauksen eri osissa erottuu lyijysommitelmasta piittamattomia karkeloivia hahmoja vapaasti maalattuna lämpimälle värikylläiselle lasille. Raimo Puustinen (1935-) kuvaa Savon kansaa, työtä ja maisemaa rehevän kerroksellisesti (Fuuga Savonia, 1982, Lapinlahden kunnantalo). Molemmissa töissä esittävä kuvaa löytää modernin ilmaisun lasissa.
Mary Jane Gregory (1955-) on yhdysvalloissa kouluttautunut studiolasitaiteilija, joka itse suunnittelee ja valmistaa taideteokset. Gregoryn erikoisalaa ovat lasimaalaukset, lasiveistokset, installaatiot ja lasin muotoilu. Hän on osallistunut ahkerasti näyttelyihin vuodesta 1983 ja tutkinut töissään pohjoista talven valoa. Gregoryn työt ovat olemukseltaan abstraktia modernismia, mutta niissä on aistittavissa pohjoinen maisema. Varhaisten töiden taustalla on nähtävissä Ludwig Schaffrathin vaikutus, myöhemmin tsekkiläinen Gizela Sabóková on tullut läheiseksi. Keskeisiä julkisia töitä ovat teknologian kehitystä aistiva Tieto, taito, tulevaisuus 1995, Kaleva Kustannus Oy, Oulu sekä Elämänpuu 1999, Oulaisten seurakunta ja Pulma: kaksoisvalotus 2006 lasi-installaatio, Kaurialan lukio, Hämeenlinna. Mary Jane Gregoryn lasitaiteen opetus Limingan taidekoulussa tuotti Suomeen koko joukon uusia lahjakkaita lasitaiteilijoita, opettajia ja galleristeja. Tähän polveen kuuluvat Soili Halonen-Mikkonen, Jari Hangassalo, Teija Takala, Minna Tuohisto-Kokko, Riitta Runolinna.
Carolus Enckell (1945-) sommittelee lasimaalauksensa geometrisista peruskuvioista, tarkoin harkituista väreistä ja teksteistä. Enckellin työt edustavat abstraktia lasimaalausta, joka ilmaisee kompositiollaan: lasiruutujen sävykkäät värit kirkastuvat ja vaalenevat korkean ikkunan yläosaa lähestyttäessä (Lux Eterna, 1995, Myllypuron kirkko, Helsinki) tai kirjoituksen koristeellisuus tiivistyy ympyrän muotoon rivitetyssä psalmissa (Psalmi 23, Korson seurakuntakeskus, Vantaa).
Hannu Konola (1943-) on koulutukseltaan teologi. Hänet muistetaan 70–80-luvulta tuotteliaana taidemaalarina, joka kuvasi surrealistisesti lasipäisiä ihmisiä sekä hellän naiivisti piruja, enkeleitä ja pieniä ihmisiä. Konola aloitti Lauri Ahlgrénin opastamana lasimaalausten teon komeasti viiden lasimaalauksen sarjalla ( Liiton merkki, 1990, Juankosken kirkko). Kristuksen ylösnousemusta esittävään alttarin lasimaalaukseen kuuluu kymmenen vaihdettavaa kirkkovuoden päätapahtumia kuvaavaa osaa. Teologina Konola pystyi heti alkuun luomaan paramenttien tavoin liturgisesti käytettävän lasimaalauksen, mikä oli uutta. Kun Vieremän vanha pappila kunnostettiin Kyrönniemen hiljaisuuden keskukseksi 90-vaihteessa, pappilan suuri kivinavetta korjattiin Pyhän Mikaelin kappeliksi ja sen kaikkiin kahdeksaan ikkunaan tilattiin Hannu Konolalta lasimaalaus luomaan mietiskelyyn kutsuva hiljaisuuden tila. Pelastushistorian kuvista muodostuva Kyrönniemen kappelin lasimaalausten kuvaohjelma on suomalaisittain ainutlaatuinen. Credo-sarjan pääkuvassa kuvataan simultaanisesti uskontunnustukseen sisältyvät ristiinnaulittu, kuolleista noussut ja taivaaseen astuva Kristus (Kolme Kristusta, 1992, Vieremä). Isä meidän -rukouksen Konola kuvaa seitsemän lasimaalauksen sarjalla (Pater noster, 1994, Käpylän kirkko, Kouvola). Eri tekniikoista ammentava kokeileva ilmaisu alkaa armon kuvauksella (Sola Gratia, 1993 lasi ja teräskonstruktio, Neulamäen kirkko, Kuopio) ja jatkuu tähän päivään (Rauha teille, 2001 silkkipaino, happosyövytys, lasikuulapuhallus, Aitolahden kirkko, Tampere; Passio ja Jubilate, 2005 lasivalu, Pyhän Henrikin ekumeeninen taidekappeli, Turku; 3 profeettaa ja 3 apostolia, 2005 liimattu puhallettu lasi, Hvittorpin leirikeskuksen kappeli, Espoo). Interiöörin arkkitehtuuri ja tilan funktio ratkaisevat Konolan lasitaiteen värit, tyylin ja tekniikan. Konolan työt ovat tunnustuksellisia ja julistavia, mutta samalla yllätyksellisiä ja tuoreita huumoriakaan unohtamatta. Abstraktilla ryyditettynä ne jäävät avoimiksi ja arvoituksellisiksi ja kiehtovat ajatusta ja ymmärrystä.
Arkkitehti Jorma Tepon suunnittelemaan Kempeleen Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon 1993 tilattiin rakentamisen yhteydessä Pekka Jauhiaiselta (1961-) laaja lasimaalausten sarja. Seurakunta-nimisen alttaritaulun ohella viisi alttarin yläpuolella olevaa ikkunaa ja aulassa oleva Elämän puu muodostavat merkittävän, ehjän osan kirkon sisustusta ja sisältävät esittävän kuvaohjelman, jossa persoonallisella tavalla tulkitaan kristillistä symboliikkaa.
Yli-Iin kirkon lasimaalauksissa (Veijo Muroke: Lupaus ja Kaipaus, 1995) kertominen seuraa tarkasti alkuteksteistä 1.Moos ja virret 348, 353 ja 357 löytyviä motiiveja sekä paikallisen luonnon ja maiseman antamia virikkeitä. Lasimaalaukset uudistavat kuvakerrontaa ja vanhaa symboliikkaa konkreettisen avulla ja kerrostamalla vertauskuvia kokoavat eri lähteistä teologisesti kertovan uuden kuvan. Luojaa kuvataan hiilen, kaiken elollisen atomimallilla, siunausta sateenkaaren heijastumisella yli-iiläiseen jokimaisemaan ja työhön, sydämen häilymistä täydellä vuoroin vajaalla kuulla, viiniköynnöstä hillan lehdellä ja vastausta kaipaukseen suopungilla, joka kohottaa nääntyvän peuran kohti Kristusta. Kerronta hyödyntää aina tarpeen tullen abstraktia kuvausta, mutta pysyy alkutekstissä.
Uudet lasimaalaukset sisältävät myös kolmiulotteista veistoksellisuutta. Mary Jane Gregoryn 1997 Oulun tuomiokirkon kryptan kappeliin suunnittelemiin ikkunoihin liittyy kiinteästi veistoksellinen osa. Alussa oli sana -teoksen kirjoitus on toteutettu lasimaalauksen päällä aaltoavassa kirjoitusarkissa tai kirjassa. Sana ja pesä -teoksen keskeltä kohoaa katsojaa kohti valkoinen pesä tai liina, jonka alla aavistuksenomaisesti häämöttää piikkinen orjantappurakruunu tai voitonseppel. Veistoksellisuutta on toteutettu myös yhdistämällä lasiin muita materiaaleja. Oulun kaupunki lahjoitti kirkon peruskorjauksen yhteydessä 1997 kuvanveistäjä Reijo Hukkasen Valo-oven Oulun tuomiokirkkoon. Valo-oven lasipintojen päällä risteilee messinki- ja ruostumattomasta teräspellistä leikattuja nauhoja, joista välittyy piikikkään köynnöksen vaikutelma. Sama motiivi toistuu eri tavoin hiekkapuhallettuna Valo-ovea ympäröivässä lasiseinässä. Jäälin seurakuntakodin alttarin lasimaalauksen (Veijo Muroke: Jaakobin uni, 1999) edessä on Helena Luparin tekstiilityö Taivaan syvyys, jolloin kokonaisvaikutelma syntyy installaationa lasin ja tekstiilin yhdistämisestä.
Useimmat suomalaiset lasimaalausten tekijät ovat lähtökohdiltaan kuvataiteilijoita, jotka eivät itse toteuta lasimaalauksiaan. Lasimaalausten modernisoituminen on tästäkin syystä ollut hidasta. Lasimateriaalin ja valmistusmenetelmien tunteminen on olennainen osa lasimaalauksen luomisprosessia ja oman ilmaisun löytämistä. Vapaan lasikuvan alueella henkilökohtainen ‘tatsi’ on aivan välttämätön ja ilmaisun uudistamisessa verraton etu. Limingan taidekoulun lasitaiteen opetus 1979-1989 ja Ikaalisten käsi- ja taideteollisuusoppilaitoksen Kihniössä vuodesta 1993- järjestämä lasitaiteen opetus on tuottanut lasimaalaukseen erikoistuneita ammattitaiteilijoita ja kantaa tässä näyttelyssä kauniin sadon monin tavoin.
Suomen Lasitaiteilijat ry perustettiin 2003 lasitaideteoksia suunnittelevien ja valmistavien lasitaiteilijoiden yhteisöksi edistämään lasitaiteen eri alojen tuntemusta. Suomen Lasitaiteilijat ry kiittää Suomen lasimuseota lasimaalausnäyttelyn järjestämisestä ja Suomen lasimuseon ystäviä tämän näyttelyluettelon tukemisesta.
Veijo Muroke, arkkitehti
Suomen lasitaiteilijat ry LASITA puheenjohtaja
artikkeli teoksessa Suomalaisia lasimaalauksia. Stained glass in Finland,
toim. Kaisa Koivisto. Hämeenlinna: Suomen lasimuseo 2006